January 29, 2019

November 30, 2018

Please reload

Tuoreimmat

Kun ketään ei kiinnosta

April 4, 2017

Maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 1964 amerikkalainen, Susan Genovese, puukotettiin kuoliaaksi asuntonsa edessä New Yorkin Kew Gardensissa.
 

Veriteon näki tai kuuli 38 henkilöä.
 

Kukaan heistä ei soittanut hätänumeroon.*

Neljä vuotta myöhemmin, 1968, psykologian professori John Darley sekä sosiaalipsykologi Bibb Latané kiinnostuivat todistajien haluttomuudesta auttaa ja veivät tapauksen laboratorio-olosuhteisiin. Kokeillaan he tuloksellisesti demonstroivat yhden vahvimmista ja toistetuimmista sosiaalipsykologisistä ilmiöistä, sivustakatsojaefektin (Bystander effect).

 

Sivustakatsojaefektissä avunannon todennäköisyys on käänteisesti verrannollinen sivustakatsojien lukumäärään - mitä enemmän todistajia, sitä epätodennäköisemmin kukaan auttaa.(FYI: iltapäivälehdet)

(Tämän ilmiön aiheuttavat lukuisat muuttujat tekisivät tästä kirjoituksesta liki Iijoki-sarjan mittaisen, joten mikäli ilmiön spesifisemmät syyt kiinnostavat, niin klikauta isesi tähän Wikipedian kiteytykseen.)

Nyt kun SINÄ tiedät tämän ilmiön negatiivisen puolen, niin osaat arvioida auttamisesi - oleellisesti dramaattisen - merkityksen hätätapauksen sattuessa kohdallesi.
Saatat nimittäin olla ainoa auttaja, olit tilanteessa sitten yksin tai tuhannen muun kanssa.

Nyt minulla herääkin kysymys; mahtaakohan sivustakatsojaefekti näkyä myös positiivisissa tilanteissa?

 

Kutsuttakoon tätä mutu-statuksen omaavaa ilmiötä sivustakatsoja-affektiksi (Bystander affect)

Erityisesti somessa huomaan hetkittäin kynnykseni tuen antoon, kannustukseen ja arvostukseen olevan hävettävänkin korkea, kun kyseessä ovat esim. läheisteni taiteelliset taidonnäytteet, henk.koht. menestykset tai muut myötäiloista peukutusta kaipaavat tempaukset.

 

Syyllistynkö satojen ja tuhansien muiden someilijoiden ympäröimänä ajattelemaan; "Joku muu varmasti supportoi" - kun todellisuudessa ketään ei oikein kiinnosta?

 

Lieko motiivinani tällöin kenties klassinen kateus, normiksi puutunut minäkeskeisyys ja myötätunnoton mitätöinti tai uupumus sosiaalisen median buustaamaan ärsykkeiden ylitarjontaan. En tiedä. Pitääpä miettiä ennen seuraavaa reagoimatta jättämistä.
 

 

Myötäriemu

"Tommi! Tommi! Tommi!", hihkuu rytmikäs ja diskanttinen kuoro, kun kaarran 300 (!) metrin juoksuradan viimeiselle suoralle takatukka hulmuten, linnunraajani laktaatin ja pääni endorfiini-adrenaliini-mikstuurassa muhien. "Kaikki osallistuu -diplomi on pian minun - minun!" -mantran voimalla maksimoin maaliviivalla lordoosini nipistääkseni kahden minuutin rata-ajastani vielä arvokkaita sadasosia. 

Kaipaan lapsuudestani kannustusta, enkä (inhimillisesti, virheellisen konsensusefektin mukaisesti) jaksa uskoa muidenkaan aikuisten sen suhteen kylmäksi kyynistyneen.

Vanhemmat kannustavat lapsiaan, mutta kuka kannustaa vanhempia?

Muille en sorru saarnaamaan, mutta täten ainakin itse lupaan pyrkiä jatkossa osoittamaan supportini lähimmäisilleni paremmin ja myötäiloitsemaan heidän saavuksistaan enemmän - koska tuhansiltakaan muilta sitä ei välttämättä heru.

 

 

-T-

(*Vuonna 2015 selvisi kahden henkilön kontaktoineen poliisia, mutta se ei ole BE-ilmiön kannalta merkityksellistä.)

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Please reload

Arkisto

© 2019 by TOMMI SALMELAINEN

  • Grey Instagram Icon
  • Grey YouTube Icon
  • Grey Spotify Icon
  • Grey SoundCloud Icon
  • Grey LinkedIn Icon
  • Grey Facebook Icon